Oma aikamatkani...

Aikamatkani ajassa ja avaruudessa käynyt kohta hyvää vauhtia 57:ttä vuotta. Rajapyykki täyttyy tosin vasta 2023 toukokuussa, mutta aikahan lentää tunnetusti siivillä, joten pidetäänpä piposta kiinni. Olo on kuin vuorikiipeilijällä. Kun on huipulle kavuttu, sitä vetää muutaman kerran syvään henkeä ja katselee maisemia ympärillään.
Taakse on jäänyt vuorijonoja, rotkoja, kukkuloita, kivikkoisia ja kuraisia polkuja, vehreitä ja vähemmän vehreitä rinteitä- sekä laaksoja. Näillä korkeuksilla happea on vähän ja koska kapuaminen huipulle on uuvuttanut, istahdan ja kerään voimia. Vuori täytyisi vielä laskeutua sen vastakkaiselta puolelta ja siinäkin on haastetta kerrakseen.

Sitä koettaa tehdä jonkinlaista matkasuunnitelmaa päässään, kun huomaakin sankan sumuverhon kohoavan vuorenseinämää ylöspäin. Matkaa täytyisi jatkaa sumusta huolimatta ja huonon näkyvyyden vallitessa on miltei mahdotonta tietää, mitä edessäpäin on. On siis sukellettava sumun sekaan ja totta puhuen se hiukan pelottaa.
Kuulostaako tutulta?

Kuvaus oli metaforinen, mutta samaistettavissa monen ikäiseni naisen ja miehen elämään. Kunkin telluksen pinnalla vaeltavan "vierailijan" taival on ollut ylä- ja alamäkiä, vuoren laelle kipuamista ja välillä rotkoon putoamista. Itseasiassa, elämä on kuin näytelmä, jonka päähenkilöitä olemme. Kulissit, näyttelijät ja juonenkäänteet saattavat vaihtua näytelmän aikana moneenkin kertaan, mutta sinä viet oman roolisi loppuun asti. Todennäköisesti olet joutunut vetämään useitakin eri rooleja koko näytöksen ajan.

Tähyämme vuorenhuipulta taaksemme, vain nähdäksemme, minkälaisen matkan olemme jälkeemme jättäneet. Edessämme on odotettavissa tuntemattomuus ja mikäli näkyvyys edessämme on huono, niin kuin alkutekstissä kuvasin, saatamme epäröidä, kuinka matkamme jatkuu tästä eteenpäin. Sen sijaan, että iloitsisimme jostain meille täysin vieraasta ja kokemattomasta asiasta etukäteen, annamme sen sijaan epäilyksen tai pelon ottaa vallan meistä.

Taakse jäänyt elämä elää enää muistoissamme. Tulevasta on oikeastaan mahdotonta tietää juuri mitään. Saattaa olla, että kamppailemme fyysisten- ja psyykkisten hyvinvointimme kanssa, ihmissuhteiden tai taloudellisten paineiden alla. Nämä asiat saattavat olla yhä "läsnä", kun olemme "vuoren huipulla." Pelko siitä, että tilanteemme saattaisi huonontua entisestään tai, että jotakin muuta pahempaa olisi odotettavissa, voi saada meidät voimattomiksi. Saatamme pelätä yksin jäämistä, vanhenemista ja sen tuomia haasteita, sairastumista tai kuolemaa. Saatamme kyseenalaistaa elämäämme ja sen tarkoitusta tai merkitystä, jos pelko tulevaisuudesta pitää meitä tiukasti otteessaan.

Toinen "murrosikä"

Me naiset olemme usein tällaisten asioiden äärellä etenkin, kun olemme saavuttaneet tai jo läpikäyneet elämämme toista "murrosikäämme", joka on kuitenkin melko merkittävä virstanpylväs elämässämme.
Toisella murrosiällä tarkoitin vaihdevuosia, johon liittyy, ainakin stereotyyppisesti mitä ihmeellisimpiä ja outoja uskomuksia ja myyttejä, joita naistenlehdet suoltavat sivuillaan, tai joille naureskellaan äijäporukassa lauantaisaunassa. Tiedoksi niille miehille, joilla on vielä alle 45 vuotiaita tyttäriä; tyttärenne tulevat kokemaan myös menopaussin elämänsä aikana.

Siinä, missä naureskelette ja halveksitte vaimojenne/kumppanienne, tai yleisesti menopaussi-oireille, nauratte samalla tyttärillenne, jotka tulevat käymään kaikki enemmän tai vähemmän vaihdevuosi oireita läpi. Se on oikeastaan sama, kuin halventaisi murrosikäisen tytön hormonaalista kehittymistä ja kuukautisten alkamista sekä muita murrosikään liittyviä asioita, joille hän ei voi mitään.

No, toki, olen itsellenikin nauranut parhaat naurut, kun olen "kuumakallena" seisonut talvipakkasella lähes ilkosillaan, eikä sisäinen termostaatti ole heilahtanut puolelle tai toiselle ja lumihanki ympärilläni on sulanut puolen metrin säteellä, niin että sihinä kuuluu ja höyry nousee. Tai, että ennen muuten niin terävä muistini on alkanut tilttaamaan, enkä löydä silmälasejani, vaikka ne ovat nenälläni. Mystisesti kadonneet lompakkoni, kännykkäni avaimeni ym. tilpehöörit löytyvät mitä ihmeellisimmistä paikoista, joihin kukaan täysjärkinen ei niitä sinne edes laittaisi. 

Voisin laatia Royan parhaat mokailut-teoksen kaikista menopaussin jälkeisitä edesottamuksistani. Kyseessä on kummassakin tapauksessa naisen hormonaaliset muutokset, joilla on alku ja loppu, eli murrosiässä sukukypsyyden alkaminen ja vaihdevuosien aikana sukukypsyyden päättyminen. Niin vaihdevuosi-ikäisen naisen kuin murrosikäisen tytön elämän vaiheeseen liittyy suuria muutoksi. Onhan naisen elämä näissä kummassakin tapauksessa totaalisessa murroksessa. Jokaisen tytön ja naisen murrosvaiheet ovat yksilöllisiä.

Jos olisin kreationismin puoltaja, voisin vitsinä heittää, että nainen, joka muovattiin miehen kylkiluusta, muuttuu pikkuhiljaa takaisin mieheksi, josta hänet on alun perin otettu. Kun otatte selvää, mitä muutoksia menopaussin aikana voi moni nainen pahimmillaan käydä läpi, ymmärrätte mitä tarkoitan. Alla mainitsen vain muutamia ja yleisimpiä vaihdevuoden jälkeisiä oireita.

• luuntiheyden heikkeneminen-Osteoporoosin riski
• Vaihdevuosiin asti naiset ovat melko hyvin suojassa sydän- ja verisuonitaudeilta, kiitos estrogeenituotannon. Vaihdevuosien jälkeen tilanne muuttuu, ja sydänsairauksista tulee naisten todennäköisin kuolinsyy.
• kolesteroli tason nousu
• emättimen ja suun limakalvojen- sekä silmien kuivuminen
• Sydämen tykytykset ja rytmihäiriöt, unettomuus ja levottomuus
• mielialan vaihtelut
• "kuumat aallot", eli hikoilupuuskat
• nivelkivut- ja kulumat sekä lihaskivut
• hiusten- ja ihon oheneminen
• aineenvaihdunnan hidastuminen
• karvoituksen/yksittäisten karvojen lisääntyminen kasvoihin tai muihin kehon osiin
• seksuaalinen haluttomuus
• Yhdyntäkivut
• väsymys ja uupumus
• Kohdun laskeuma
• emättimen kutistuminen
• Virtsankarkailu

Uuh ja äyh.., edellä siis vain yleisimmät mainitakseni. Toki "sivuoireina" kaupanpäälle tulevat vielä vanhenemisesta koituvat muutokset, joita emme kukaan voi välttää. On siis ensiarvoisen tärkeää, että viimeistään 55:den iässä naisten tulisi kiinnittää huomio omaan terveyteen ja hyvinvointiin. Tämä koskee yhtälailla miehiä. Elämäntavoilla ja ravinnolla on suurin merkitys yleisen hyvinvoinnin- ja terveyden ylläpitoon, edes suhteellisen terveyden, mikäli sairastaa jotakin kroonista tai autoimmuuni sairautta.

Itse olen menopaussin jo läpikäynyt, mutta sen jälkeisien seurauksien kanssa joudun todennäköisesti elämään lopun ikäni, niin kuin useimmat meistä naisista. Tämä on kuitenkin, ja valitettavasti luonnollinen osa meidän naisten elämää, vaikka itse antaisin kaikki nämä kokemukset mieluusti pois, jos totta puhutaan. 

Mikä minussa on muuttunut iän karttuessa?

Henkinen puoleni on saanut uusia muotoja. Persoonallisuutenikin on muovautunut ajan saatossa, joka on myös yllättänyt minut. Terveyden kanssa on ollut myös haasteita, mutta ainoa asia, joka on pysynyt samana ja sitä aion jatkossakin vaalia on, sisäinen lapsi minussa. Se ei tule vanhenemaan, siinä missä ulkoinen minä tekee. Oikeastaan vasta nyt se on alkanut elää minussa ihan toisenlaista elämää, kuin aiemmin, jolloin se on ollut melko hiljaa jossain sieluni sopukoissa, kun on nähnyt, että en ole siihen pahemmin kiinnittänyt huomiotani. Itse asiassa nykyään ollaan sisäisen lapseni kanssa ihan bestiksiä ja meillä menee toisinaan melko lujaa.

Siinä, missä ennen murehdin ja ajoin monilla huolilla itseni miltei loppuun, olen tietoisesti tehnyt töitä sen eteen, että osaan päästää irti, enkä toistaisi itseni sellaisissa asioissa, jotka eivät ole hyväksi minulle. Sen tietäminen, että kaikkia asioita et voi elämässäsi muuttaa, riittää minulle. Joskus kannattaa luovuttaa ja katkaista kaikki siteet ja kahleet kaikkeen siihen, mikä ei edistä mitään, eikä palvele sinua enää.

Me emme voi välttää elämässämme asioita, jotka vähemmän miellyttävät meitä, mutta voimme opetella suhtautumaan niihin toisella tavalla. Joskus yksinkertaisesti EI:n sanominen on hyvä päätös ryhtymättä sellaiseen, joka ei ole meille hyväksi tai ei tuo meille iloa tai terveyttä. Tässäkin suhteessa minulla on ollut opettelemista.

Itsensä hyväksyminen...

Paikat eivät ole enää timmissä kunnossa, kuin ennen. Kremppoja, kramppeja sekä vaivoja on enemmän, kuin laki sallii. Kroppakin alkaa muistuttamaan Picasson poikkitaiteellista taulua, kun elämän varrella on leikelty ja kursittu milloin mitäkin vaivaa. Vatsanahat, tissit, allit ja perse roikkuu kuin valahtaneet sipulipussit ja selluloidit reisissä muistuttavat jo perunapeltoa. Koko kroppa, naamaa myöten näyttää pakanamaan kartalta.

Peiliin katsoessa, takaisin katsoo silmäpussit naamalla roikkuva ryppyinen kalkkuna, jolla harmaa tukka sojottaa pystyssä, kuin tarhapöllöllä. Meikatakaan ei enää jaksa, kun sekään ei enää kaunista, vaan näyttää siltä, kun 4 vuotias olisi töhrinyt naamasi omilla meikeilläsi. Väsyttääkin välillä niin, ettei meinaa tolpillaan pysyä. Kun naurahdan, on kuset housussa, kun itken, loppua ei meinaa tulla millään. Kun ketuttaa, on parempi, että muu maailmaa olisi valovuosien päässä minusta.

Tuttua "kauraa" varmasti monelle muullekin naiselle. Tunteet ohjaavat myös elämäämme ja siksi kannattaa muistaa, että tunteet ovat aina tosia, ne tulevat ja menevät. On hyvä osata nauraa myös itselleen. Minä joudun toisinaan tekemään sitä ihan väkisinkin omien edesottamuksieni seurauksena. Nyt olen oivaltanut, että jos en vaikka "säväytä" muita ulkoisella olemuksellani, voin olla onnellinen, että olen kuitenkin sinut itseni kanssa. Uskalla elää peloistasi huolimatta!

Vaikka elämässäni on yhä asioita, jotka murehduttavat ja huolestuttavat ja pelottavatkin minua, koitan niistäkin huolimatta löytää iloisia aiheita, joista nauttia. Yksi näistä aiheista on kirjoittaminen, joka minulle lukihäiriöiselle ja introvertille on ollut melkoinen koetinkivi, mutta hyvä kanava avata omaa maailmaani muille ja samalla löytää itsestäni uusia näkökulmia ja saada kiinnostavia keskusteluja aikaiseksi lukijoiden kanssa, joilta olen saanut sähköpostia.

Itselläni on useita sairauksia, jotka osaltaan heikentävät elämänlaatuani. Lisäksi vanhetessani tajuan elämän rajallisuuden selkeämmin, kuin koskaan aikaisemmin. Siksi koetan tehdä parhaani mahdollisuuksien, että voisin tehdä elämästäni nautittavaa. Lääkärissä kannattaa vaivoistaan valittaa, se saattaa auttaa asiaasi, mutta muussa tapauksessa valittaminen ei ole hyväksi kenellekään. Jatkuva valittaja on kuin itsensä psyykkaaja, joka ei saa siitä mitään muuta aikaiseksi kuin "näppylöitä" naamaansa ja jatkuvan ketutuksen päälle. Lisäksi valittajatyyppi ei tule olemaan kovinkaan suosittu muiden silmissä ja voi vain syyttää itseään, jos muut karttavat häntä.

Maailma on täynnä mahdollisuuksia. Voit kehittää itseäsi opiskelemalla ja kursseilla. Voit aloittaa liikunnan harrastuksen, sen sijaan, että jäisit sohva-perunasäkiksi ja liikut vain, jos on tarve käydä jääkaapilla tai vessassa. Omaehtoiseen kuntoiluun ei tarvita rahaa, vaan kaksi jalkaa ja näin syksyllä lämpimät vaatteet. Liikkumista ja kuntoilua voi suorittaa myös metsässä, joka on paljon mielekkäämpää kuin hippaloida kapean ajorampin ja ojan välissä tai tasaisella kävelyraitilla.

Jossain aiemmissa kirjoituksissani totesin, että "elämässä ei ole muuta pakkoa, kuin syntyä ja kuolla. Kaikki muu siltä väliltä on valintoja ja sattumia." Kun lähdin oikein pieteetillä miettimään tätäkin elämänviisautta, heräsi sisälläni kysymys; "Pitikö koko elämä kompuroida ja rämpiä laput silmillä aina tähän asti, että vasta nyt tajuaa, että oikeasti voi ja pitää ELÄÄ, vielä kun hengissä ollaan!" 

Olen elänyt itsekseni kohta 13 vuotta. En kaipaa vierelleni tällä hetkellä ketään. On ihmisiä, jotka eivät voisi kuvitellakaan elävänsä yksin, tai jos vaikka ovatkin "sinkkuja", käyvät enemmän tai vähemmät deittailemassa. Suotakoon se heille. En kutsu itseäni sinkuksi, vaan "yksineläjäksi." Usko tai älä, mutta nautin siitä, että minun ei tarvitse enää jakaa itseäni tai huomiotani toiselle. Lisäksi, olen todennut ainakin omalla kohdallani sen, että ikäiseni miehet hakevat ennemmin nuorempia naisia ja niitä saavatkin. Itse olen tyytynyt siihen että "parasta ennen päiväys" on tainnut jo mennä umpeen, enkä ole siitä lainkaan pahoillani.

Minulla on kavereina kaksi kissavanhusta ja niiden kanssa eläminen on paljon coolimpaa, kuin että tässä pyörisi kaksilahkeinen kolmas pyörä. Pettymys miesrintamalla on johtanut minut tähän tilanteeseen, mutta olen myös oppinut ja tottunutkin siihen ajatukseen, että en tarvitse ketään muuta ihmistä vierelleni ollakseni onnellinen.

Olisikohan tämä sitten sitä iän tuomaa kypsyyttä? Elämä itsessään on hauras ja elämänlankamme saattaa katketa hetkenä minä hyvänsä. Itselläni on ollut elämässäni "lähellä piti"-tilanteita, jossa hengenlähtö on ollut lähellä ja suhtaudun elämään nykyään hieman itsekkäämmin, kuin aiemmin.

Terve itsekkyys on itsensä suojelemista ja omien elämän arvojensa priorisointia. Se ei ole keneltäkään muulta pois. Meillä on vain yksi elämä ja vaikka ei elämällä mitään sen kummempaa tarkoitusta ole kuin elää lisääntyä ja kuolla, sitä suuremmalla syyllä voimme tehdä sen merkitykselliseksi itsellemme.

Elämän voi tehdä itselleen merkitykselliseksi tekemillään valinnoilla, jotka toivottavasti olisivat viisaita sellaisia. Näin 56 vuotiaana vasta olen itse oivaltanut tämän ja koettanut noudattaa tätä neuvoa. Teen sitä, mitä rakastan, missä olen hyvä, tai missä haluan kehittyä. Sitä samaa suosittelen nuoremmillekin. Elämää ei tarvitse elää kuin "viimeistä päivää", sillä yleensä tuo ajatus ymmärretään täysin väärin ja eiköhän tämän maailman meno ole aika hyvin osoittanut, mitä sellaisesta on seurannut. 

Yhden neuvon tämä "muori" antaa vielä kuitenkin...
Uskalla elää, sillä kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi!

Rakkaudella, Roya