Ilo se on pienikin ilo...

Eilen vieraillessani poikani luona Helsingissä, kävimme suuren kauppakeskuksen ravintolassa syömässä. Siitä on vuosia aikaa, itse asiassa yli 30 vuotta kun itse asuin pääkaupunkiseudulla ja liikuin siellä. Nyt totean joka kerta siellä käydessäni, kuinka paikka muuttuu entisestään, enkä tunnista enää tiettyjä kaupunginosia samoiksi, kuin ne joskus olivat. Ihmisten ja etenkin liikenteen kasvanut paljous yllättää, vaikka ei mistään miljoonakaupungista olekaan kyse. Mieletön hektisyys, jopa kauppakeskuksessa sai minut ihmettelemään, mihin hittoon näillä ihmisillä on kiire? Olit siellä mihin vuorokauden aikaan tahansa, viikolla tai viikonloppuna, aina samanlainen hötkötys päällä. Oikeastaan vain harvat kulkivat hitaasti näyteikkunoita katsellessa tai piipahtaessaan kauppoihin, kahviloihin tai ravintoloihin tai vaan keskustellessaan toistensa kanssa.

Vaikka minulla ja pojallanikin oli rajallisesti aikaa sinä päivänä, olen iloinen ja onnellinen, että saatoimme istahtaa alas ja syömisen ohessa keskustella asioista rauhassa. Totta puhuen, jos minun olisi tarvinnut pusertaa tapaamistamme vaikkapa vain 15 minuuttiin, olisin siitäkin toki ollut onnellinen, mutta onnekseni sain olla hänen kanssaan pitempään. Viimeisestä tapaamisestamme oli aikaa, lähes 3 vuotta, koska hän asui Tampereella, mutta muutti kuukausi sitten takaisin Helsinkiin. Voitte vain kuvitella, että minulla oli ollut valtava ikävä häntä. Jestas, että aika rientää...

Kun ajelin sadekelissä takaisin kotiini, kaihersi pikkuinen ikävä vielä sisälläni ensimmäiset kilometrit, kun sukelsin Helsingin ruuhkan seassa, mutta, kun pääsin moottoritielle, minut valtasi suuri ilo, onnellisuus ja huojennus, kun sain nähdä minulle rakkaimman ihmisen maailmassa ja tietää, että hänellä menee elämässä hienosti ja hän voi hyvin. Ilon kyyneleet sokaisi osin silmäni ajellessani märällä tiellä, kun satoikin kaatamalla ja ilta oli jo hämärtynyt pimeän puolelle. Siinä oli keskittymistä kerrakseen ajoon ja tiellä pysymiseen. Mutta, koska olin niin iloinen, päätin juhlistaa jälleennäkemistämme itsekseni ja kurvasin lähimpään kotimarkettiini ostamaan lempijäätelöäni ja nautin sitä kotona. Toki, olisin halunnut jakaa sen myös poikani kanssa :)

Onnellisuus jota ilokin on, on suuri voimanlähde ja auttaa kestämään myös tulevia koetuksia tai olosuhteita, joissa kaikki joudumme joskus luovimaan. Siinä, missä eilen pähkäilin, mistä aiheesta olisin kirjoittanut postauksen tänne, jäi se sitten tekemättä. Sen sijaan tänä aamuna minulle oli päivän selvää, mistä kirjoittaisin. Lisäksi, minä, joka nukun muutenkin levottomasti yöni ja toisinaan kärsin nukahtamisvaikeudesta, heräsinkin nyt hyvin levänneen yön jälkeen. Muistan nukkumaan käydessäni ajattelevani vielä yhteistä keskusteluamme, poikani naurua ja hymyä sekä lämmintä halausta, jonka sain häneltä erotessamme, sitten filmi meni niin sanotusti poikki. Ehheh..., jäätelössä ei todellakaan ollut muuta kuin suklaata, pähkinää ja vaniljaa.. Seuraavan kerran havahduin hereille vain hetkeksi, kun Musti kissani lämmin ja pehmoinen massu retkahti pääni päälle ja siinä jatkoimme kummatkin untamme aina puoli yhdeksään asti.

Ilon ja onnen ei tarvitse olla elämää suurempia asioita, ollakseen kuitenkin niitä. Jos tällä edellä kirjoittamallani asialla oli niin hyvä vaikutus nukahtamiseeni ja unenlaatuuni, saatikka hyvän olon tunteeseeni, millaisia muita hyviä vaikutuksia iloa ja onnea tuottavilla asioilla saattaisi olla elämäämme. Tätä voi vain arvuutella. Ilolla on aikansa, mutta myös surulla on paikkansa...

Itku pitkästä ilosta...

-sanotaan vanhassa suomalaisessa sananlaskussa, joka jatkuu; "ja, pieru tyhjän naurajasta". No, tässä tuskin tarkoitettiin aidon ilon päättymisestä aina itkuun ja suruun. Ennen muinoin hauskuudella ja ilolla saatettiin tarkoittaa tekoja, joita tehtiin, kuin viimeistä päivää eläen, kuten; rymyttiin, remuttiin, ryypättiin, naurettiin, tanssittiin, rällättiin ja riekuttiin jne... Eihän siinä iloa seuraavana aamuna monellakaan ollut, kun oli "nuttura kipeenä" , rahat, maat ja mannut ryypätty, tapeltu silmät mustiksi ja hampaat halki, tai sohastu naapurin Annikkia, joka siinä ryssimisessä oli paukahtanut paksuksi.
Toki, koskaan emme voi välttyä surulta, jonka syitä on lukematon määrä. 

Toisaalta herää kysymys, miksi emme pysty aina iloitsemaan, vaikka meillä olisi miljoonia aiheita siihen. Tunteillamme, eli mielialoillamme on suuri merkitys käsitellä, tai olla käsittelemättä asioita. Normaalin ihmisen tunneskaala käsittää erilaisia tunnetiloja, iloa, surua, pelko ja vihaa, vain muutamia mainitakseni. Jos sinulla on voimakkaana jokin negatiivinen tunnetila päällä esim. stressistä, sairaudesta, väsymyksestä tai vaikkapa taloudellisesta tilanteestasi johtuva, on lienee selvä, että noita tunteita ei hetkessä muuteta, kuin valokatkasimesta - toiseen.

Alhaiset tunteet...

Olen miettinyt, kuinka paljon helpompaa meidän on vajota rotkon pohjalle, kuin nähdä valoa tunnelin päässä- ja kulkea sitä kohti. Suruun, masennukseen ja pahaan oloon ei tarvita kovinkaan paljon "voimavipua", sinne vajotaan melko helposti, jopa pienistäkin meitä ahdistavista asioista. Mieluummin ollaan varpaillamme ja pelätään pahinta, kuin toivotaan parasta ja nähdään valoa. Liekö tämä jokin itsepuolustus jäänne muinaisuudesta. Rasahduksen kuultua, varaudumme siihen, että pusikon takana vaanii sapelihammastiikeri ja ja ehkä näin onkin. Piiloutuaksemme siltä, tungemme päämme pusikkoon kunnes tunnemme sen hampaat jo takalistossamme. Toisaalta, petoa ei välttämättä ole mailla eikä halmeilla. Sen sijaan, että tarkistaisimme, onko tilanne näin, menemme paniikkiin ja pidämme päämme pusikossa, emmekä uskalla enää liikkua. Ahdinkoon on helppo, mutta epämiellyttävää jäädä vellomaan, jopa ahdinkoon, jonka itse luomme itsellemme.

Toisaalta, jos mielemme on sairas, puhutaan mielensairaudesta, jota emme pysty välttämättä enää itse ohjaamaan. Silloin on parasta hakea/hakeutua ammatilliseen apuun. Se ei ole koskaan häpeä aihe. Yhtälailla, kun on kyse fyysisestä sairaudesta, psyykkinen sairaus on aivan yhtä todellinen asia. Monesti myös hormonaaliset asiat vaikuttavat tunteisiimme ja mielialoihimme, sen tiedän naisena hyvin. Lisäksi on sairauksia, jotka vaikuttavat hormoni toiminnan säätelyyn, kuten esim. kilpirauhasen liika- tai vajaatoiminta. Yhtä kaikki, alhaisessa mielentilassa tarvitaan "voima vipua", jotta sieltä päästäisiin pois.

Meidän on jostain hemmetin syystä helpompi nähdä "mörköjä" ympärillämme, piirrellä piruja seinille ja odottaa aina sitä pahinta mahdollista, vaikka meillä ei olisi mitään todellista syytäkään siihen. Kuinka paljon otamme turhia pultteja ja stressiä tapahtumattomista tai täysin olemattomista asioista. Kun meillä on tällainen moodi päällä, onko ihme, että teemme toisinaan itse itsemme onnettomiksi ja masentuneiksi.

Onni kumpuaa arjen pienistä iloista...

Joskus taas meille tapahtuu asioita, jotka saattavat nostaa meidät alhaisesta mielentilasta, niin kuin minulle kävi. Tosin, en nyt ollut kovin alhaisessa mielentilassa, mutta toki minulla on myös omat päivittäiset taakkani kannettavana, niin kuin jokaisella meistä. Poikani jälleennäkeminen toi kuitenkin niin suurta iloa ja boostia myös tuleviin päiviini ja se latistaa monet vähäpätöisemmätkin murheet tieltäni. Minun on myös helpompi tarttua uusiin haasteisiin ja tutkailla uusia mahdollisuuksia elämääni. Miten voikaan pieni asia vaikuttaa isosti!

Stressi...

Hyvä stressi on niin kauan hyvää, kun se saa aikaiseksi mukavaa tehoa työpäivääsi ja töihisi. Se lisää myös tarkkaavaisuutta ja se saa sinut selviytymään haasteellisistakin tehtävistä kunnialla. Huono stressi saa pinnasi tiukaksi ja keskittymisen herpaantumaan, etkä koe mitään iloa työtehtävistäsi. Et pysty nukahtamaan ja vietät unettomia öitä ja me kaikkihan tiedämme, mitä se saa pahimmillaan aikaiseksi. Uuvut ja sairastut, kunnes saatat olla kokonaan pois pelistä. 

Stressinhallinnassa hyvillä ja terveellisillä elämäntavoilla on paljon merkitystä. Ei ole mitään syytä eikä järkeä reuhata, kun puolihullu töissä tai ottaa tehtäväksi kohtuuttomia työtehtäviä. Tässä minullakin on ollut kovasti opettelemista. Nyt tosin terveys ei anna enää myötä siihen.

Tunteet...

Kaikki tunteet ovat tosia. Jos tuntuu ahdistavalta, silloin tuntuu ahdistavalta, jos pelottaa, silloin pelottaa ihan oikeasti. Jos pystyisi aina tajuamaan ja muistamaan jokaisen alhaisen tunteen vallitessa, että tämä on vain tunne. Tunne ei tapa, eikä se ole pysyvä. Tämän tajuaminen tai muistaminen saattaisi helpottaa, juuri silloin kun tuntuu ahdistavalta. Tunteita tulee ja menee, se on normaalia ja luonnollista. Myös ilo on tunne ja sekin tulee ja menee. Miten sitten voisimme kiinnittää huomiomme enemmän iloon ja tyytyväisyyttä tuottaviin asioihin, sen sijaa, että huomaamme aina pahat asiat ensin?

Meillä kaikilla on jokaisessa päivässä murheemme ja huolemme kannettavana. Yhdellä yhtä, toisella toista. Koska tiedän elämäni olevan rajallista, haluan elää sitä ilosta ja tyytyväisyydestä käsin. Suhteellinen terveys antaa vielä iloa tehdä joitakin itselleen merkityksellisiä asioita. Näillä pitkillä saldovapailla sain uuden iloisen "harrastuksen" ja samalla myös loin siitä itselleni haasteen, josta olen päättänyt ilolla ja rohkeudella selviytyä. Aloin kirjoittamaan blogia lukihäiriöstäni huolimatta. Koitan parhaani mukaan kirjoittaa päivittäin, jotta harjaantuisin kirjoittamisessa ja blogisisällön tuottamisessa. Toivon kirjoituksillani tuottavani myös iloa kaikille niille, jotka postauksiani lukevat.

Viittaan postaukseni alkuteksteihin, jossa kerroin olevani poikani kanssa isossa, suomen neljänneksi suurimmassa kauppakeskuksessa syömässä. Se vaikutti varsinaiselta "metropoliitalta" jossa näki ihmistä laidasta laitaan. Heitä katsellessani ajattelin mielessäni, "mikähän mahtaa olla tuonkin ihmisen tarina tai tausta tai, mihin hänellä on noin kova kiire, kun ei näytä perheelliseltä... tai mistäs tuota tietää...? 

Näin minä, "vierailija ajassa ja avaruudessa" koin eilen yhdenkin merkittävän ilon hetken ihmisvilinän keskellä. Ilon, joka kantoi minut seuraavaan päivään ja toivottavasti siitäkin eteenpäin. Rakastan sinua poikani, ajattelen... ja iloitsen sinusta...

"Ihminen tarvitsee iloitakseen yllättävän vähän." . -Tommy Hellsten-
Muistakaa hymyillä ja löytää ilo itsestänne! 

❤ Roya