Matkalla minuuteen ja sieltä pois...

"Koita levätä ja unohda työasiat mielestäsi", toivotteli työtoverini halausten kera, kun hän lopetti työpäivänsä ja lähti pitemmän viikonlopun viettoon. Oli torstai ja kello lähenteli 15:sta. Totta puhuen, minua harmitti, kun jouduin jäämään vielä töihin ja joutuisin tulemaan vielä perjantainakin, kun muut työtoverini ottivat sen päivän vapaaksi. Lauantainakin jouduin vielä käymään työpaikallani, mutta vain käymään ja hoitamaan muutaman asian pois päiväjärjestyksestä, sitten pääsisin pitkille vapailleni, joita oli ylitöinä kertynyt koko kesäkauden ajan. Olin painanut pitkiä päiviä useamman päivän ajan. Olin jo melko lailla rättiväsynyt. Suljin kotona työpuhelimeni ja läppärini. Eipähän saa kukaan minua enää kiinni, ajattelin maanantai aamuna..., kunnes oma, yksityispuhelimeni hälytti ja mistäpä muualtakaan sain puhelun, kuin töistä. "Lievän" voimasanan sadattelemana vastasin tekopirteänä luuriin, josta näin, kuka soittaja oli...Mutta, se siitä. töihin ei sentään tarvinnut mennä. 

Olin koko aamun miettinyt, mitä aiheita käsittelisin blokissani tänään, joista joitakin olin jo ehtinyt päässäni jäsentelemään ja muokkaamaan. Kunnes... Heureka! Siinähän tuo nakotti näytöllä, suoraan silmieni edessä. Oma aloitustekstini, joka olkoon aasinsiltana itsetutkiskeluun ja hih!,... itsensä paljastamiseen. Lupasinhan ensimmäisessä blogipostauksessani olla teille avoin ja "takki auki", joten, tästä taitaa tullakin melkoisesti asiaa. Nyt haluan tähdentää teille lukijoille, että puhun vain itsestäni ja ainoastaan omista kokemuksistani sekä elämästäni. Jos kuitenkin löydät teksteistäni jotain samaa tai yhteneväisyyksiä itsestäsi, toivon, että reagoisit siihen ja jakaisit kommenttiosioon oman tulkintasi, tarinasi tai mielipiteesi. Tähän kärkeen esitänkin kysymyksen sinulle: Oletko ihminen, jonka on vaikea, tai ei vain kykene sanomaan EI?

"Ei" sanan vaikea käyttö...

Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun toistin itseäni sanoin: "Ja, minähän en kyllä enää ala, enkä rupee, enkä ainakaan samaan shaibaan enää ryhdy ja piste!" No, niin... Tässähän sitä taasollaan... Luulin edistyväni tässäkin suhteessa sen verran tarpeeksi jo muutama vuosi sitten, mutta pieleen meni. Olin oppinut jo luopumaan monista isoimmista asioista, periaatteista, uskomuksista ja tavoista, jotka eivät palvelleet minua enää millään tavalla. Suurin edistysaskel, jota äimistelen vieläkin, oli totaalinen välien katkaisu ihmisiin, joille selvästi tajusin olevani joko korvike menetetylle rakkaudelle, tai että hyväntahtoisuuttani käytettiin säälimättömästi hyväksi, niin yksityiselämässä kuin työelämässä. Suhteeni narsistiseen besserwisseriin katkaisin myös vuosia sitten, jonka henkisen väkivallan muoto oli äärimmäisen julmaa ja häikäilemätöntä. Toki, tässä kohtaa huokaan helpotuksesta ja totean, että mitään en ole menettänyt muutosten vuoksi, mutta EI:n sanominen on toisinaan tuottanut vaikeuksia etenkin työelämässä sekä ihmisten kanssa, jotka apua tarvitsevat tai joskus jopa odottavat sitä minulta. Huoh... Introverttinä ekstroverttien maailmassa...

"Mitä!!? Siekö muka introvertti?? Ja, höpöhöpö, elä puhu p***aa!", sanovat minut tuntevat tai tietävät ihmiset, kun kerron heille olevani enemmän erakko ja introvertti, sellainen enemmänkin omissa oloissa viihtyvä mörkö. Toisaalta, ne, jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät, että asia on juurikin näin, mutta näitä henkilöitä on vain yhden käden sormilla laskettavissa. Minulla on kaksi puolta, josta toista joudun tahtomattani käyttämään. Se puoli, jota en mielelläni haluaisi tai edes jaksaisi ottaa esille. Esittää iloista ja kuplivaa, diibadaabaa lörpöttelevää auringonpaistetta ihmisille. Luulen, ei,- tiedän, että kaikissa ihmisissä on kaksi puolta, joskus puolia on enemmänkin, mutta ainakin ne kaksi. Työssäni kohtaan päivittäin satoja ihmisiä, jopa ympäri maailmaa tulleita. Heidän kanssaan joutuu väkisinkin vetämään diplomaattisen trencn coatin päälle ja toisinaan joutuu harjoittamaan väsymiseen asti small talkia ihan vaan lämpimikseen läyryten. Tämä uuvuttaa minut toisinaan, jos totta puhutaan. 

Älkää nyt käsittäkö minua väärin, en todellakaan ole maanisdepressiivinen jöröttäjä, joka lukittautuu torppaansa ja sulkeutuu komeroon päivänvalon aikaan ja kömpii sieltä yön pimeydessä esiin. Osaan olla sosiaalinen ja siksi tämä hämää hyvin monia ihmisiä. Olenko siis "sosiaalinen erakko"??

Introvertin määrite...

Lainaan tähän määritelmän introvertista: "Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymiseen perustuva kuin kognitiivinen kuvaus. Ennen kaikkea introvertti orientoituu omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie energiaa häneltä kuin ylläpitää sitä. Tyypillinen introvertti on hiljainen, itseään tutkiskeleva (introspektiivinen) ja varautunut. Tutkimuksissa on havaittu introverttien olevan herkempiä kivulle, väsyvän helpommin ja tuntevan jännityksen madaltavan suoritustasoa, pärjäävän paremmin koulussa, suosivan vakaampia ammatteja ja olevan vähemmän alttiita vaikutteille sekä olevan ekstroverttejä vähemmän seksuaalisesti aktiivisia." Lainaus loppuu tähän.

Yhdyn määritelmään siitä, että koen kaiken tekemisen itsenäisesti ja omassa rauhassa enemmän luontevaksi ja omakseni, kuin että joutuisin tiiminä työskentelemään. Suurimmaksi osaksi työssäni joudun kantamaan vastuun työntekijöistäni joiden työmuoto on enimmäkseen tiimityöskentelyä. Nautin kuitenkin omassa seurassani olemisesta, myös siitä, että voin vapaasti antaa ajatukseni virrata kaukaisiin sfääreihin ja kuunnella esimerkiksi omien askareiden ohessa audiokirjoja, podcastateja, kuunnelmia, musiikkia, ilman, että joku keskeyttää minut asioillaan. 

Vuosia sitten ollessani vielä parisuhteessa em. narsistin kanssa, saatoin yksinkertaisesti väsyä kumppanin loputtomiin jaarituksiin, mikäli asia ei kiinnostanut minua juuri puupennin vertaa. Siitäkin sain kuulla, kuinka imbesilli olen ja kuinka keskusteleminen kanssani olisi yhtä tyhjän kanssa, kuin puhelinpylväälle olisi puhunut. Tässä kohtaa totean, että jos seurassani on moottoriturpa, joka jaksaa analysoida vaikka tulitikun pään rakennetta ja anatomiaa tuntitolkulla, älyämättä vaihtaa levyä vielä kahdenkaan tunnin päästä, ei voi olettaa, että jaksan kovinkaan paljon kiinnostua keskustelemaan moisesta aiheesta, etenkään, kun ei saa suuvuoroakaan... 

Olisin viiden vuoden älämölön jälkeen voinut istua pilkkihaalarit päällä vaikka napajäätikön hiljaisuudessa ja nauttia jopa siitä, että tärykalvoni saavat relata, eikä tarvitse höpötellä jonninjoutavia tai kuunnella loputonta molotusta.
Suhde muihin ihmisiin, suhde itseensä...Ihmissuhteet koen toisinaan kovin ristiriitaisina. Olen lapsuudesta asti kokenut olevani hiukan "ulkopuolinen", erilainen. Lapsuuteni ei ollut kovin ideaalinen ja muistikuvani siitä perustuvat voimakkaasti myös tunnetiloihin, joita koin silloin kovinkin vahvana eri tilanteissa. Koin myös olevani "musta lammas", jolle jotkut aikuiset suolsivat kovinkin voimakkailla ja julmilla sanoilla asioita, joita kenenkään lapsen ei pitäisi kuulla itsestään sanottavan. Koen ihmissuhteet maailman vaikeimpana taiteenlajina, yhä. Luottamustani on myös toistuvasti petetty. Eläimiä rakastan. Esim. kissan omaehtoinen luonto ja itsenäisyys viehättää minua. Kissa on siisti ja osoittaa välitöntä rakkautta ja kiintymystä omistajaansa, joka kohtelee sitä rakkaudella ja kunnioittavasti.

Erityisherkkyys...

Kivut ja monet krooniset sairaudet ovat kuuluneet elämääni lähestulkoon koko aikuiselämäni ajan. Joskus on raskaampia kausia, joskus vähemmän raskaampia, mutta koitan olla onnellinen edes suhteellisesta terveydestä, sillä asiat voisivat olla huonomminkin. Kuulun myös EH-eli erityisherkkiin ja sen on vahvistanut myös työhyvinvoinnin psykologi, jonka kanssa kokoonnumme työyhteisön kanssa aika ajoin ryhmätapaamiseen ja tarvittaessa kahdenkeskiseen tapaamiseen. Joitakin piirteitä erityisherkkyydestä tunnistan selvästi, mihin normaalisti joku muu ei niihin reagoisi millään lailla. Huomautan nyt tässä vaiheessa, että introverttius tai erityisherkkyys eivät ole sairauksia tai tautiluokituksia. Otettakoon tässä nyt muutamia esimerkkejä omasta Erityisherkkyydestä. Esim. äkilliset kovat äänet, saavat minut tuntemaan aggressiivisuutta.Voin kuunnella mielimusiikkiani ämyrit täysillä, se ei minua häiritse lankaan, mutta yksi ääni ylitse muiden saa äkillisen vihani 0:sta 1000:teen ja se on koiran haukahdus tai haukkuminen lähellä, joka saa tärykalvoni halkeamaan. Ukkosen ääntä rakastan, mutta ovelle koputus saa selkäpiini karmimaan. Samoin kaikenlainen maiskutus, rouskutus, ylipäätään syömisen äänetetovat, jopa siinä määrin, että joudun poistumaan paikalta. Dilemmaa kerrakseen...

Vaatteissa jopa pienetkin saumat, nystyrät, tietyt materiaalit tai kohoumat ärsyttävät ihoa ja tuntuvat ilkeiltä. Jotkin kivut tuntuvat jäytävän kehoa tai aiheuttavat hermostoperäistä kosketusherkkyyttä eri puolilla ihonpintaa. Erityisherkkyys näkyy ja tuntuu myös myötäelämisessä ja toisen tuskan kokemisessa omassa kehossa. Siksi erityisherkkiä ihmisiä on helppo myös manipuloida juurikin myötäelämisen ja avuliaisuuden vuoksi. Erityisherkät ovat enimmäkseen myös introvertteja. Itsekseni usein ihmettelen, kuinka erilaiseksi persoonaksi voikaan lapsi muuttua aikuistuttuaan. Olin itse kovin vilkas ja aikuisten harmiksi myös varsin, kröhöm.. eläväinen, usein jopa liian eläväinen. Esillä ja äänessä halusin olla ja olinkin ihan jatkuvalla syötöllä. Tanssin, hoilotin, esiinnyin ja temppuilin, milloin polvet auki, silmäkulma tai nokka verillä ja asfaltti ihottumia koko kroppa täynnä. Ääntä lähti ja vauhtia piisasi, kuin olisi dynamiittipötkö tungettu takapuoleen ja taas mentiin. Introverttiydestä ei ollut tässä vaiheessa vielä tietoakaan. 

Muistan tuolloin luokanopettajani ja muiden aikuisten käyttävän vanhahtavaa nimitystä jatkuvalle levottomuudelleni, kirjainyhdistelmää MBD, josta lainaan määritelmän alle:
Määritelmä: "Vanhahtava nimi oppimista ja keskittymistä haittaava tarkkaavaisuushäiriölle, johon liittyy erilaisia motorisia, puheen ja kielen sekä sosiaalisen toimintakyvyn häiriöitä; lapsen aivotoiminnan häiriö, ominaista lyhytjännitteisyys, levottomuus, kömpelyys sekä hahmottamisen ja oppimisen häiriö." Lainaus loppuu tähän.
Kuulostaa melko karmivalta. Kuin olisi valmis tuomittavaksi suoraan lobotomiaan..Mutta, ehkä nykypäivänä käytettäisiin ennemminkin termiä ADHD tuolle vanhan termin MBD: sijaan. Sen luokituksen uskon lapsuudessa omaavani. Mikään järjenjättiläinen en ole koskaan koulussa ollut, kömpelyydestä en mene nyt niinkään vannomaan, vaikka ehkä muut määritykset pitivätkin enemmän tai vähemmän paikkansa kohdallani. Sain itseni kädenkäänteessä vaikka umpisolmuun ja olin nopea kuin elohopea. Kun silmä vältti, teleporttasin itseni silmänräpäyksessä paikasta, A paikkaan Ö. Nopeutta ja ketteryyttä piisasi kyllä. Luovuus on ollut muistikuvieni mukaan aina osa elämääni. Mielikuvitus sai kyllä melko mittavat suhteet lapsena ja nuorena ollessani ja osasin järjestää melko, hmm.. luoviakin asioita muiden ja joskus omankin pääni menoksi. Oikeastaan nyt en ihmettele yhtään, miksi aikuiset menettivät kanssani hermonsa kireiksi, kunnes ne napsahtivat poikki ja taas juostiin karkuun. Selkäsaunalta ei yleensä vältytty. Vasta aikuisiällä, olen kokenut jonkun sisäisen muodonmuutoksen ja en tunnista tuota kuvaelmaani kauhukakaraa enää ollenkaan itsekseni...

Luovuuttakin on montaa eri lajia, niin taiteessa, tieteessä, kuin arkipäivän asioissa. Käytännöllisyys on myös osa sitä luovuutta, josta voin olla ylpeä. Koko aikuisikäni ole työni ohella tehnyt luovia asioita, kädentaitojen ja käytännön arkielämän muodoissa ja siitä tulen kirjoittamaan ja kertomaan enemmänkin seuraavassa blogissani.
Sosiaalisuus ja yhteydenpito läheisiin...Usein läheiseni sekä jotkut ystäväni soittavat tai lähettävät viestejään kysyäkseen kuulumisia minusta, tai tiedustellessa, olenko vielä hengissä, kun en kerta kaikkiaan ole aikoihin pitänyt heihin yhteyttä, enkä ikinä soita heille. Poikani, joka on jo aikuinen ja elää omaa elämäänsä, ei myöskään pidä yhteyttä minuun päivittäin, saati viikoittain. Joskus menee kuukausiakin. Se ei kuitenkaan vähennä rakkautta tai kiintymystämme toisiimme, sillä poikani on arvokkainta ja rakkainta, jota minulla on elämässäni. Tiedän, että olen myös tärkeä ja rakas pojalleni ja se riittää minulle. En vaadi häntä pitämään minuun jatkuvasti yhteyttä. Jos soittelisin hänelle jatkuvalla syötöllä, saattaisi se kenties alkaa ärsyttämään häntä ja viimeistään siinä vaiheessa voisi se vähäinenkin yhteydenpito loppua seinään. 

Tapanani on ottaa ihmisiin yhteyttä, jos minulla on asiaa. Se on koettu yleensä huonona tapana, ja olen saanut siitä toistuvasti kuulla. Toki, on hyvä ja huomaavaista kysyä myös vain kuulumisia.
Se, mitä teemme valinnoillamme henkilökohtaisessa elämässämme ratkaisee melko lailla sitä, kuin onnellisia, tyytyväisiä, menestyviä jne. Toisinaan on asioita, joihin emme voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisimme ja yrittäisimme. Synnymme tähän maailmaa jokainen pystymättä itse päättämään siitä, vastoin tahtoamme. Kuolemme myös, usein vastoin tahtoamme. Joskus on hyvä pysähtyä, nollata tilanne ja koittaa luovia itselle parhaalla mahdollisella tavalla elämässä eteenpäin. Ymmärrystä tarvitaan monessa suhteessa. Elämme täällä vain kerran, kunnes muutumme maatuviksi alkuaineiksi ja jatkamme toisessa olomuodossa täällä ajassa ja avaruudessa.

Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne, Roya